Vihdoinkin saarnatuolissa

September 22nd, 2008 by tuulikki

Tällä viikolla juhlitaan täällä Ruotsissa sitä että siitä on 50 vuotta kun kirkolliskokous hyväksyi papinviran avaamisen naisille.

Tämän johdosta julkaisee kirkko kaksi kirjaa. Toisen nimenä on ”Äntligen stod hon i predikstolen!” Historiskt vägval. (Vihdoinkin hän seisoi saarnatuolissa! Historiallinen tienvalinta) ja sen artikkelien kirjoittajina on tutkijoita; teologeja ja historioitsijoita. Yleensä sanotaan että voittajat kirjoittavat historian, mutta kun on kysymys naispappeudesta Ruotsissa, on asia päinvastoin. Tähän asti on levitetty laajalle myyttiä siitä että päätös naispappeudesta vietiin läpi hallituksen ja poliitikkojen painostuksesta. Mutta kirjan artikkelit osoittavat tämän historianväärennykseksi. Naispappeudesta oli keskusteltu jo 1800-luvun lopulta asti, Lundin teologinen tiedekunta oli positiivinen lausunnossaan jo1920-luvulla ja sekä seurakunnat että suuri osa papistosta kannattivat reformia jo 1950-luvulla. Ruotsin kirkon naispuoliset lähetyssaarnaajat olivat saarnanneet Etelä-Afrikassa jo vuosisadan alussa. Argumentti huononevista ekumeenisista suhteista ei myöskään pitänyt paikkaansa, koska kaikki Ruotsin vapaat suunnat, jotka täällä ovat olleet voimakkaita ja monilukuisia, saivat naispuolisia pastoreita jo ennen Ruotsin luterilaista kirkkoa. Helluntaiherätys oli poikkeuksena, heidän ensimmäinen pastorinsa erotettiin virkaan vasta 1980. Katolinen kirkko miettii vielä…

Naisista on tehty ongelma ja kaikki energia on käytetty siihen että vastustajia on pidetty hyvällä tuulella. Pääsyynä pidetään piispojen (poikkeuksiakin oli) selkärangan ja rohkeuden puutetta. Kirja nostaa esille myös monia tähän asti tuntemattomia edelläkävijöitä, jotka historiankirjoitus on kokonaan unohtanut. Mitä tämä reformi on merkinnyt kirkolle ja yhteiskunnalle? Mitkä ovat tämän päivän haasteet? Näihin kysymyksiin etsitään vastausta kirjassa. Sen on toimittanut teologi, pappi ja tutkija Boel Hössjer Sundman.

Toinen kirja on nimeltään ”Du skall bli präst!” (Sinusta tulee pappi!). Tämä hienosti sidottu ja värikuvin varustettu kirja sisältää kaksikymmentä haastattelua. Kirjailija ja teologi Lina Sjöberg on kirjoittanut kahdenkymmenen naispuolisen papin elämäntarinat. Neljä pappia joka vuosikymmeneltä kertovat avoimesti arkipäivästään, ammatinvalinnastaan, syrjinnästä, rakkauksistaan, iloistaan ja suruistaan.

Olen itsekin mukana kertojana ja muistutan siitä miten suomalaispappina toimiessani Växjön hiippakunnassa monen kirkon ovet suljettiin suomalaisilta ja heidän omakielisiltä jumalanpalveluksiltaan. Kalmarissa ja Jönköpingissä asui satoja maanmiehiäni lähiöissä, joissa molemmissa oli kirkko keskellä esikaupunkialuetta, jonka pappina oli kiivas vastustaja. Sain luvan pitää jumalanpalveluksia keskikaupungin kirkoissa, jonne tietenkin tulivat ne jotka jo olivat aktiivisia seurakuntalaisia. Ne jotka olisivat parhaiten tarvinneet evankeliumin vapauttavaa sanomaa, ja jotka olisivat jaksaneet tulla naapurikorttelin kirkkoon, jäivät pois. Tästä olen vieläkin katkera virkaveljille, jotka eivät itse opetelleet suomea eivätkä edes hankkineet ”oikean” sukupuolen omaavaa suomalaispappia saarnaamaan kirkkoihinsa.

Molemmat kirjat ovat lukemisen arvoisia, opiksi myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon tilanteeseen, jossa naispappeus vielä vaikuttaa olevan uusi asia, eikä naispiispoja näy mailla eikä halmeilla.

Posted in Uncategorized | | 1 Comments

Saa kuolla lehti kultainen

September 8th, 2008 by tuulikki

Näin syksyllä tulee mieleen Ruotsin kirkon suomalaisen virsikirjan virsi 203:3, J. A Eklundin kynästä, Anna-Maija Raittilan suomentamana. ”Saa kuolla lehti kultainen, kuihtua ruoho maan; Jumalan armo, tiedän sen, ei kuihdu milloinkaan”.
 

Kesä kului aivan liian nopeasti ja syksy on jo hyvässä vauhdissa. Tuomiokirkossamme on ehditty juhlia Kirkkojen maailmanneuvoston 40 vuotta sitten Uppsalassa pidettyä kokousta ja ensi lauantaina vietetään koko Uppsalassa ”kulttuuriyötä”. Tuomiokirkko on mukana korkeatasoisella ohjelmalla kuten joka vuosi. Ensimmäisen kerran kirkon 800-vuotisen historian aikana tullaan kirkko valaisemaan ulkopuolelta. Kysymys ei ole siitä että sytytetään voimakkaita valonheittäjiä, jotka valaisevat kuin aurinko päivällä, vaan valo on suunniteltu siten että koko kirkko näyttää satumaiselta taideteokselta. Nyt kannattaa tulla Uppsalaan yövierailullekin. Meillä itsellämme ei olisi edes ollut varaa kyseiseen hankkeeseen, mutta olemme saaneet kahden miljoonan kruunun lahjoituksen säästöpankkisäätiöltä. Kun ilta pimenee, sytytetään valaistus ja poikakuoromme laulaa sekä kirkon edessä olevalla aukiolla että samanaikaisesti osa kuoroa monta kymmentä metriä korkealla tornien välissä olevalla parvekkeella.
 

Myöhemmin täyttyy kirkko parista tuhannesta kuulijasta kun katsomme takapeiliin kymmenen vuotta sitten. Kulttuuriyönä 1998 pidimme kolmeen otteeseen kirkossa raamattumeditaatioita joissa näytettiin Elisabeth Ohlsson Wallinin kohua herättänyt kuvasarja Ecce Homo diakuvina isolle kankaalle. Kymmenessä vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Silloin soitettiin musiikkia cd:ltä, nyt on kaksi kuoroistamme ilmoittanut haluavansa laulaa tilaisuudessa kun kuvat näytetään uudestaan. Polttopisteenä ei enää ole vain homoseksuaalisten asema kirkossa vaan nyt on paneelikeskustelu kuvan voimasta. Kansallismuseon johtaja professori Solfrid Söderlind, kulttuurijournalisti Ulrika Knutson ja teologian tohtorit ja Ruotsin kirkon papit Mikael Mogren ja Lars Gårdfeldt keskustelevat erään sairaalapappimme Kerstin Dillmarin johdolla. Ilta päättyy urkukonserttiin.
Viime kerralla saatiin pommi- ja murhauhkauksia, näistä huolimatta vallitsi tuomiokirkossa täydellinen hiljaisuus kun Elisabeth selitti miksi hän oli halunnut laittaa Jeesukselle korkokengät jalkaan eräässä sarjan kuvista. Nyt luulen että kohu ei ole ollenkaan samanlainen.  Suomen kirkollinen päälehti vain välitti väärää tietoa kesällä; taulut eivät ole koskaan riippuneet kirkossamme tauluina. Sitä paitsi, Uppsalan ensimmäinen Pride-festivaali, johon kirkkokin osallistui, ei sisältänyt minkäänlaista paraatia, keskusteluja, taidetta ja kulttuuria kylläkin. Tämänkin oli toimittaja saanut väärään kurkkuun.
 

Tapasin pari viikkoa sitten Tukholmassa vierailulla olevia Mikkelin hiippakunnan kirkkoherroja, taisivat olla kaikki mukana. Järkeviä ihmisiä Suomesta on aina ilo tavata. Keskustelimme muun muassa samaa sukupuolta olevien henkilöitten parisuhteen siunaamisesta. Eräät heistäkin olivat sitä mieltä että kirkolla pitäisi olla tärkeämpiäkin keskustelunaiheita. Mistä ihmeestä johtuu että nämä sukupuoliasiat ovat aina Suomessa pinnalla. Oli sitten kysymys papin tai piispan sukupuolesta tai siunattavien sukupuolesta. On lohdullista todeta että Jumalan armo ei näistä asioista erityisemmin välitä. Ja syksy on siitä hyvänä muistutuksena.
 

Lisää voit lukea kotisivultamme www.livet.nu
 

Posted in Uncategorized | | 1 Comments