Joulun syvin olemus on juuri liikkeessä. Jumala kääntyi kasvokkain luomakuntansa kanssa. Jumala ojensi olemuksensa sinne, missä verotuspollitiikka riepotti uupunutta kansaa. Ja sinne, missä huomisen sarastus hämärtyi huolten alla. Jumala tuli ja jätti jälkensä pihapiiriin, paimenten ahavoituneisiin käsiin ja itäisten tietäjien hämmentyneisiin kasvoihin. Jumala kääntyi, saapui ja katsoi. Tämän liikkeen voimistamina mekin uskallamme katsoa - itseämme ja toinen toistamme. Rohkenemme liikkua siihen suuntaan, mitä syvästi kaipaamme.

Joulukertomuksen ihmisten liikkumista seurasi kertosäe, joka toistui. “Älä pelkää, älkää pelätkö.” Joulun perushahmot - nuori nainen, isyyteen havahtuva mies, yövuoron paimenet - saivat kaikki samankaltaisen kohtelun. Kaikkia rohkastiin tasa-arvoisesti. Ennen kuin he edes huomasivat sitä pyytää. Tuo kehotus vahvisti jaksamaan eteenpäin, piti liikkeessä.

Jouluumme kuuluu liike - mieli liikkuu sinne, mitä kaipaa. Valmistelujen paine ja muistamisen halu luovat liikettä. Jouluun liittyvä liike on ihmisen ikävää sinne, missä olisi hyvä tahto toisiamme kohtaan. Jumalan jouluinen liike meihin päin liikuttaa meitä toisiamme kohti. Se avaa meissä kaipuun olla hyviä ja armollisia tosillemme. Joulun alusviikkojen kiireessä on usein kysymys siitä, että etsimme erilaisia tapoja osoittaa toisillemme hyvää tahtoa. “Tekee mieli tehdä hyvää.”

Jouluna Jumala on liiikkeellä. Usein meidän ihmisten hahmossa. Silloin mieli liikkuu epätoivosta luottamukseen. Silloin pimeässäkin jaksaa.

Vielä vuosi-pari sitten näkymät olivat valoisat. Kuntien ja seurakuntien ponnistelut asuntojen rakentamiseksi toivat tulosta. Asunnottomien määrä kääntyi selvään laskuun. Myös seurakunnat ovat rakentaneet tukiasuntoja kaikkien seurakuntayhtymien alueella

Viime aikoina asunnottomien määrä on taas nousussa. Viimeisiä lukuja ei ole tiedossa, mutta kentällä vallitsee selkeä käsitys tilanteen pahenemisesta. Espoossa suurimmat ongelmat ovat nuorten ja maahanmuuttajien elämässä. Näillä ryhmillä asunnottomuus on Espoossa pahempaa kuin muualla pääkaupunkiseudulla.

Koko maassa suuri haaste on löytää asuntoja ihmisille, joilla on asunnottomuuden lisäksi myös muita ongelmia, esimerkiksi alkoholismia tai epäsosiaalista käyttäytymistä. Heille ei asuntoja ole tarjolla eivätkä kaupunkien asukkaat ota mielellään heitä myöskään naapureikseen.

Asunnottomuus ei ole kuitenkaan vain seinien ja katon puutetta. Asunnottomuus on myös henkistä. Asunto on koti. Se on yhtä tärkeä ihmisen identiteetille kuin kotiseutu ja isänmaa. Seurakunnilla on vastuu erityisesti asunnottomuuden henkisestä ulottuvuudesta. Kotiutuminen ja juurtuminen ovat kirkon työntekijöiden erityinen haaste.

Kaupunkien, kirkon ja kansalaisjärjestöjen seminaarissa vallitsi päättäväinen henki. Finanssikriisin ja ruokakriisin maailmassa tarvitaan yhä kasvavia ponnisteluja. Mutta mitä teemme heille, jotka eivät halua tukiasuntoja ja asuntoloita omaan kaupunginosaan?

Puheenvuoro ansaitsee huomion. Suomen koululaitos on saanut Pisa-tutkimusten ansiosta kansainvälistä huomiota. Kouluamme saavutaan ihailemaan kaukaa. Miten tähän kuvioon sopivat Jokelan ja Kauhajoen tapahtumat? Kertovatko ne, että olemme unohtaneet koulun tärkeimmän tavoitteen. Eikö koulussa sittenkin tulisi tähdätä ihmisenä kasvamiseen ja sivistykseen? Eikö sydämen sivistys ole monin verroin arvokkaampi asia kuin sinänsä tarpeellinen tiedon hankinta?

Milloin Suomeen saapuu kansaivälisiä tutkijoita ihailemaan kouluamme, jonka oppilaat voivat hyvin, kannustavat toisiaan ja viihtyvät koulussa? Milloin maamme rajojen ulkopuolelle kaikuu viesti siitä, että Suomen kouluissa koulukiusaaminen on saatu tyystin loppumaan? Tätä aikaa odotan malttamattomana!

Lainattakoon tässä toistakin puheenvuoroa. Pääministeri Matti Vanhanen puhui viikko sitten Jyväskylän lyseon juhlassa viisaita. Hänkin littyi Kauhajoen tapahtumiin ja jatkoi sitten : “Tarvitsemme kouluihimme hengellistä ja maallista sivistystä.”

Hoikkala ja Vanhanen vetävät samaan suuntaan. Koulut tarvitsevat uudenlaisia kasvatustavoitteita. Tieto paisuttaa, rakkaus rakentaa. Tämä apostoli Paavalin hieno lause kelpaisi myös uuden kasvatuskeskustelun motoksi.

Viime aikoina on monilta tahoilta väitetty, ettei uskonto kuulu kouluhin ja päiväkoteihin. Vanhoja kristillisiä perinteitä on savustettu ulos kasvatusjärjestelmästämme. On hyvä painaa mieleen Vanhasen ja Hoikkalan kommentit. Niitä voimme lainata, kun keskustelu uskontokasvatuksen asemasta kouluissamme ja päiväkodeissamme taas käynnistyy.

Jokelan jälkeen pohdittiin, mitä kouluissa tulisi tehdä, ettei murhenäytelmä toistuisi. Keskusteluissa tuli ilmi, että kouluterveydehoito on viimeisen kymmenen vuoden aikana ajettu alas ja nyt olisi oikea hetki korjata tilanne. Tilanteen parantamiseksi olisi välttämätöntä saada lisää työvoimaa kouluterveydenhoitoon, että voitaisiin pureutua pahoinvoinnin syihin. Nyt on valitettavasti todettava, ettei juuri mitään ole tässä asiassa tapahtunut.

Jotain sentään on tehty. Kouluissa ja seurakunnissa on rakennettu kriisiorganisaatioita ja toimintamalleja pahojen päivien varalle. Nyt kun taas alkoi tapahtua, organisaatiot toimivat tehokkaasti. Hyvä niin. Valtiovalta on myös luvannut rahaa jälkihoitoon. Sekin on hyvä. Mutta itse syyt ovat jääneet valitettavasti vaille huomiota. Koulujen oppilashuolto on edelleenkin retuperällä.

Jokelan jälkeen puhuin pitkään eri yhteyksissä sen puolesta, että voimavaroja olisi suunnattava pahoinvoinnin ehkäisemiseen. Myös lukemattomat muut asiantuntijat ovat käyttäneet samansisältöisiä puheenvuoroja. Kaikki kannanotot ovat olleet tuloksettomia.

Professori Matti Rimpelä käytti nasevan puheenvuoron televisiossa heti uuden murhenäytelmän jälkeen. Hän totesi, että kouluihin tulisi saada 1000 uutta virkaa heti ensi alkuun. Sillä voitaisiin jo saada jotakin aikaan. Taitaa tämäkin puheenvuoro kuitenkin jäädä tuloksettomaksi. Lapset ja nuoret eivät ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä sijalla.

Kesän mediapaaston jälkeen katsoin, mitä olen viimeksi kirjoittanut keväällä. Kiinnitin tuolloin huomiota siihen, että lasten- ja nuorisopsykiatria kärsii vakavasta resurssipulasta. Nyt viimeistään on aika havahtua. Tämä on tuhannen totta!

Viime aikoina olen saanut runsaasti vetoomuksia lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen puolesta. Lukuisat vanhemmat ovat hädissään lastensa puolesta ja toivovat heidän saavan hoitoa ahdinkoonsa. Yhteydenotoissa toistuu kuitenkin syvä pettymys siihen, että hoitoon on hyvin vakeata päästä. Eräs äiti kertoo kokemuksenaan, että akuutissa kriisissä jono hoitoon on puolen vuoden mittainen. Ja jos lapsi sattuu vielä puolen vuoden päässä olemaan hengissä, keskusteluapua on tarjolla parin kolmen viikon välein. Poliklinikan työtilanteen vuoksi resurssit eivät riitä vaikka henkilökunnalla kuinka olisi halua auttaa.

 Suomessa on ollut voimassa lasten psykiatrisen hoidon hoitotakuu vuodesta 2001. Tästä huolimatta palvelujen saatavuudessa on huomattavia ongelmia. Kunnilla ei ole resursseja kyseiseen tarkoitukseen. Resurssien puutteista johtuen lukuisat psyykkisesti oireilevat lapset jäävät vaille tarvitsemaansa hoitoa tai saavat sitä tuskastuttavan odotuksen jälkeen.

Kunnat valittavat resurssipulaa. Olisiko kuitenkin kyse priorisoinnista? Eikö ole niin, että lasten ongelmien hoitaminen oikeaan aikaan on kuin panisi rahaa pankkiin? Ajoissa hoidettu sairaus säästää tulevaisuudessa veromarkkoja. Huonosti hoidettu lapsi puolestaan maksaa myöhemmin yhteiskunnalle kohtuuttomasti.

Lähetän tämän vetoomukseni kunnallisille päättäjille minuun yhteyttä ottaneiden vanhempien puolesta.   Hätäapua on saatava pikaisesti ja pysyviä rakenteellisia muutoksia nopealla aikataululla.

Verokarhu yritti takavuosina samaa. Se tutki seurakuntien myyjäistoimintaa ja yritti panna myyjäiset verolle. Onneksi järki voitti ja myyjäiset sekä muu seurakuntien vapaaehtoistoiminta jäi arvonlisäveron ulkopuolelle.

Nyt verokarhu on herännyt talviunilta ja yrittää uudestaan. Uutinen on erittäin huolestuttava koko kolmannen sektorin vapaaehtoistoiminnan kannalta. Verottaja näyttää pitävän talkootyötä arvonlisäveron alaisena tulona. Kun talkoolainen lyö naulan Aholansaareen rakennettavaan kiinteistöön, se on verottajan käsityksen mukaan elinkeinotoimintaa. Tulkinta tuntuu koomiselta. Onko todella niin, että kun joku haluaa tukea rahalahjoituksin yleishyödyllistä toimintaa, se on verosta vapaata, mutta kun joku haluaa antaa työpanoksensa talkoon muodossa, se on veronalaista tuloa?

Viime aikoina on kohistu poliitikkojen vaalirahoituksesta. Paljon puhuttu taulukauppa ei liene veronalaista vaikka siellä liikkuvat suuret summat. Eivät myöskään poliitikkojen vaaliseminaaritulot eivätkä suoranaiset rahalahjoitukset. Onko poliittisten puolueiden vapaaehtoistyö verotonta?

Verottajan tulkinta Aholansaarisäätiön tapauksessa tuntuu ylilyönniltä. Jos tällainen tulkinta jatkuu, koko kolmannen sektorin vapaaehtoistyö joutuu uhanalaiseksi. Onko todella niin, että kun talkoolaiselle tarjotaan ruokaa ja yösijaa, siitä on maksettava arvonlisäveroa. Jos näin on, vaaravyöhykkeeseen joutuu mm. seurakuntien isoistoiminta.

Verokarhun into tuntuu kovasti liioitellulta. Aikana, jolloin kolmannen sektorin toimintaa halutaan vahvistaa,  verottajan tulkinta on paha isku näille pyrkimyksille. Vapaaehtoiset tekevät huomattavia palveluksia valtiovallalle ja koko maalle. Tämän toiminnan vaarantaminen tulee lopulta kalliiksi yhteiskunnalle.

Rypäleammukset ovat ilma-aluksesta pudotettavia säiliöitä, jotka on ladattu tytärpommeilla. Nämä tytärammukset voivat levitä jopa neliökilometrin alueelle. Rypäleammusten ongelma on, että niitä jää maastoon runsain määrin räjähtämättöminä. Kun sotanäyttämö on ohi, räjähtämättömistä ammuksista koituu suuri vaara siviileille.

Tytärpommien aiheuttama tuho muistuttaa maamiinojen aiheuttamaa uhkaa siviileille. Molemmat vaarantavat  siviiliväestön elämää jopa vuosikymmenien ajan. Tästä syystä monet hallitukset ja kansalaisjärjestöt ovat perustaneet the Cluster Munition Coalition-nimisen järjestön, joka ajaa rypälepommien täyskieltoa. Tähtäimessä on Ottawan sopimuksen tapainen järjestely.

Kieltoa vastustavat Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat, jotka ovat rypälepommien suurvalmistajia. Nämä supervallat ovat jättäytyneet myös ilmastonmuutosta vastustavien sopimusten ulkopuolelle. Raha ja kansalliset edut näyttävät olevan ihmisarvoa tärkeämpiä.

Suomi pyrkii korvaamaan maamiinat rypälepommeilla. Puolustusvoimien ilmoituksen mukaan se pyrkii etsimään ja kehittämään maastoon räjähtämättä jääviä pommeja. Myös pääministeri Vanhanen on vakuuttanut, että Suomi korvaa maamiinat ammuksilla, joista ei ole siviileille vaaraa. Hyvä Suomi! Toivottavasti tälläinen järjestelmä syntyy.

Globaalisti tilanne kuitenkin on synkkä. Supervaltiot kylvävät edelleen maastoon siviileille vaarallisia ammuksia. Viimeksi Britannia ampui rypäleammuksia Irakissa. Räjähtämättömyysprosentti oli jopa 5%.

Niin kauan kuin rypäleammukset tuhoavat naisia ja lapsia, ne tulisi kieltää.

Onnettomuuksia näyttää tulevan yhä tihenevässä tahdissa. Siksi valtiovalta ja kirkko hiovat kriisiorganisaatiotaan vastatakseen uuden tilanteen haasteisiin. Kirkon osalta näyttää siltä, että kriisinhallinnassa on astuttu isoja askeleita eteenpäin.

Tieto bussiturmasta tuli kirkon johdolle kahden maissa aamuyöllä. Kun tilannekuva alkoi seljetä, seurakuntiin lähetettiin seitsemän-kahdeksan maissa toivomus esirukouksesta aamun jumalanpalveluksen yhteydessä. Viesti kulki hyvin eteenpäin. Arkkipiispa antoi nopeasti surunvalittelun ja Helsingin tuomiokirkossa pidettiin hartaus. Tätä kirjoittaessani Iltasanomat soitti ja kertoi kansalaisilta tuleen runsaasti kyselyjä, missä voisi käydä sytyttämässä kynttilät uhrien muistolle. Nopea soitto Helsingin tuomiokirkkoon pastori Marja Heltelälle ja tuloksena on sopimus, että kirkko on auki tänään puoleen yöhön ja huomenna samoin. Kun huomenna tulevat suruviestit, tarvetta tulee varmasti olemaan. Tilannetta seurataan ja kirkon aukioloa voidaan jatkaa myös pidempään.

 Asennetutkimuksissa on todettu, että huolimatta kirkon alenevasta jäsenyyskehityksestä suomalaisten uskonnollisuus on edelleenkin syvällä mielen sopukoissa. Tämä aktivoituu erityisesti surun ja onnettomuuksien hetkellä ja saa ihmiset liikkeelle. Siksi kirkon on hyvä olla rivakasti liikkeellä tukemassa ihmisiä heidän surussaan ja menetyksissään.

Tänä iltana (sunnuntai) hengissä selviytyneet palaavat Suomeen. Heitä on vastassa kirkon kriisiryhmä. Isoin työ alkaa kuitenkin huomenna, kun suruviestit saapuvat Suomeen. Silloin kirkon työntekijöiden on aika astua menetyksen kokeneiden ihmisten rinnalle.

Riskiyhteiskunta merkitsee sitä, että riski voi toteutua kenelle tahansa. Siksi onnettomuus koskettaa meitä kaikkia syvältä ja saa tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan, jotka istuivat onnettomuusbussissa kohtalokkaana iltana.

Kirkon historia kuitenkin osoittaa, että skismat ovat olleet kohtalokkaita. Ne ovat repineet kirkon hajalle ja aiheuttaneet vuosisataisia repeämiä. Siksi niitä ei tulisi vähätellä.

Nokia-Missio on tyypillinen heresia. Sen kasteoppi ja virkakäsitys poikkeavat ratkaisevasti luterilaisen kirkon opista. On mielenkiintoista nähdä, millainen tulee olemaan uuden kirkon oppi sen valmistuttua.

Luther-säätiö on puolestaan skismaattinen. Se toteuttaa tarkasti luterilaisia tunnustuskirjoja. Sen sijaan se ei noudata kirkon järjestystä. Luther-säätiö ei toteuta piispojen selontekoa naispappeuden osalta eikä noudata kastaessaan lapsia kirkon järjestystä.

Piispat antoivat pääsiäisen jälkeisellä viikolla kastakannoton, jossa on määritelty oikean kasteen edellytykset. Kaste on oikea, kun se on toimitettu vedellä kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja kaste on suoritettu jossakin kirkossa. Viimeinen edellytys ei toteudu Luther-säätiössä. He eivät kasta mihinkään konkreettiseen kirkkoon jonka kasteen luterilainen kirkko hyväksyy.

Olen lähettänyt hiippakuntani kirkkoherroille kirjeen, jossa pyydän että he eivät liitä ruotsalaisen Missionprovinssin vihkimien pappien kastamia lapsia seurakuntien jäseniksi. Kirkkoherranvirastojen kanslisteja pyydän tarkistamaan, että kasteen suorittanut pappi on siihen oikeutettu.

Luther-säätiössä on myös oman kirkkomme piispojen vihkimiä pappeja. Heidän kastamansa lapset voidaan liittää kirkon jäseniksi. Mutta kun säätiö sallii Missionsprovinssin vihkimien pappien kastaa luterilaisen kirkon jäsenten lapsia, se syyllistyy skismaan.

Olen pahoillani niiden vanhempien puolesta, joiden lapsia Missionsprovinssin papit ovat kastaneet. Vastuu on kuitenkin papeilla, jotka toimivat skismaattisesti.

Ratkaisu on onnellinen kaikkien osapuolien kannalta. Luterilaisen kirkon ja Nokia Mission yhteistyö on ollut jo pitkään kitkainen. Erimielisyydet ovat olleet sekä käytännöllisiä että teologisia. Kasteteologiassa on vallinnut niin syvä ristiriita, ettei yhteiselolle ollut enää edellytyksiä. Ongelmallista on myös ollut, ettei Nokian liike ole tunnustanut piispan kaitsentavaltaa kuin pakon edessä ja silloinkin ehdollisesti. Erimielisyydet ovat olleet luonteeltaan myös skismaattisia (kirkon järjestykseen liittyviä). Nokian liike ei ole halunnut alistua tuomiokapitulin valvontaan  esimerkiksi ehtoollisen viettoon liittyvissä asioissa.

On kuitenkin syytä tehdä heti tässä yhteydessä selväksi, että luterilainen kirkko suhtautuu avoimen myönteisesti karismaattisuuteen. Kriittinen suhtautuminen Nokian liikkeeseen ei ole kielteisyyttä itse karismaattisuutta kohtaan, vaan sen lieveilmiöihin. Kirkon piirissä syntynyt Kirkon rakentajat -liike on esimerkki siitä, että karismaattisuus kuluu kirkon olemukseen.

Päätös on onnellinen ratkaisu sekä luterilaiselle kirkolle että Nokia Missiolle. Molemmat vapautuvat nyt toteuttamaan perustehtäväänsä. Ristiriitojen sovitteluun on käytetty tähän mennessä valtavasti aikaa ja voimavaroja. Nyt ne vapautuvat oikeampaan käyttöön. Nokia Mission suuri haaste on nyt löytää oma identiteettinsä ilman jatkuvaa ristiriitaa luterilaisen kirkon kanssa. Tämä kehitystyö tulee olemaan vaikeampaa kuin ensi alkuun voisi olettaa. Nokia Missio on saanut tähän asti voimaa vastakkainasettelusta valtakirkon kanssa. Nyt on aika jättää viholliskuvat. Mikä on Nokia Mission oma identiteetti, joka ei synny vastakkainasettelusta, on avoin kysymys.

Nokia Missio on monista epäkohdistaan huolimatta antanut monille ihmisille suuntaa elämälle. Hyvää matkaa! On aika kokeilla lentoa omilla siivillä!