VOIMIA KEMIJÄRVI!

October 26th, 2007 by heikka

Viime talvena jouduin omassa hiippakunnassani kovan paikan eteen, kun M-real irtisanoi Lohjalla satoja työntekijöitä Kirkniemen paperitehtaalla. Kun uutinen iski Lohjalle, pyysimme heti ensimmäisenä aamuna neuvoa Joensuusta, jossa seurakunnat olivat hoitaneet irtisanottujen asioita taitavasti ja suurella sydämellä. Joensuun kokemusten avulla Lohjan seurakunnassa käytiin toimeen yhdessä kaupungin kanssa. Näin kirkko ja kaupunki asettuivat yksissä tuumin kantamaan irtisanottujen surua.

Nyt iskun saa kokea Kemijärvi. Siellä isku on vielä kovempi kuin Lohjalla, sillä Koillis-Lapissa työllistymismahdollisuudet eivät ole samaa luokkaa kuin pääkaupunkiseudulla. Lohjalla monet ovat jo päässeet uuteen alkuun. Sellaista ihmettä tuskin tapahtuu Kemijärvellä.

Kirkko voi kuitenkin tehdä paljon yhdessä kunnallisten päättäjien kanssa. Tehdasta ei saada takaisin, mutta hätää voidaan lievittää. Surutyössä kirkon apu on korvaamaton. Yhdessä voidaan myös tehdä paljon aineellisen hädän lievittämiseksi. Hyvä on myös se, että hallitus reagoi vuorokauden sisällä päättämällä tukipaketista.

Kirjailija Outi Nyytäjä on viime aikoina käyttänyt merkittäviä puheenvuoroja kirkon roolista irtisanomisten yhteydessä. Hän pitää henkistä ja aineellista apua riittämättöminä. Kirkon tulisi Nyytäjän mielestä lyödä nyrkkiä pöytään ja näyttää hallitukselle kaapin paikka.

Viime vuosien irtisanomiset ja tehtaiden sulkemiset osoittavat globalisaation voiman. Tehtaita menee nurin ja uusia syntyy, kun markkinoiden ”luova tuho” etenee. Poliittinen yhteisö on kerta toisensa jälkeen nostanut kädet pystyyn ja korostanut markkinoiden itseohjautuvuutta.

Tutkija Jacob Donner-Amnell on vaatinut hallituksen väliintuloa sillä perusteella, että Kemijärven tehdas on kannattava eikä sellusta ole maailmalla ylitarjontaa. Pääministeri Matti Vanhanen on puolestaan torjunut väliintulon korostamalla, ettei valtion omistajana puutu omistamiensa yhtiöiden operatiiviseen toimintaan.

Periaate on niin kirkas, että sielussa vihloo, Se näyttää, kuinka poliittinen yhteisö on amputoinut itsensä globalisaation ylivallan edessä. Kuinka on, valtionyhtiöiden ohjauksesta vastaava ministeri Jyri Häkämies, kuinka pitkälle valtion kärsivällisyys venyy? Tuleeko joskus hetki, jolloin hallitus sanoo: ”Tähän saakka eikä tuumaakaan pitemmälle!” Onko Koillis-Lapin alasajo se hetki?

Posted in Heikan kirjoituksia | | 5 Comments

VAARALLISTA KEHITYSPOLITIIKKAA

October 12th, 2007 by admin

Hallitus valmistelee paraikaa uutta kehityspolitiikkaa. Virkamiehet ovat tehneet taustatyötä mutta kehityspolitiikasta vastaava ministeri Paavo Väyrynen on painamassa siihen vahvan kädenjäljen. Suomen kehityspolitiikka on lähdössä uuteen suuntaan. Minne olemme menossa?

Yhdistyneet kansakunnat, useimmat Euroopan maat ja kansalaisjärjestöt ovat perinteisesti painottaneet, että kehityspolitiikan tehtävänä on äärimmäisen köyhyyden poistaminen. Myös Suomi on vuosikymmeniä nähnyt tärkeäksi sen tosiasian, että kaikkein köyhimmät ovat kehityspolitiikan suurin haaste. Tästä syystä apua ei ole suunnattu palvelemaan avun antajan itsekkäitä intressejä, vaan avun saajan tarpeet ovat keskeisiä.

YK:n hyväksymän linjan vastapainona on ollut perinteisesti ns. Harvardin koulukunta, joka ei tuhlaa varoja köyhiin. Harvardin teoreetikkoja kiinnostavat vain ne maat, jotka täyttävät avustajan kriteerit. Tästä syystä apua annetaan vain niille maille, joilla on näyttöä demokratiaohjelman edistymisestä, talouden tasapainottumisesta ja korruption kitkemisestä. Kun kriteerit ovat tuota luokkaa, äärimmäinen köyhyys on jäänyt automaattisesti avun ulkopuolelle. Kuolkoot ihmiset, kun eivät täytä lännen kriteereitä!

Näyttää pahasti siltä, että Suomessa kehityspolitiikkaa ollaan kääntämässä Harvardin koulukunnan asentoon. Mikäli hallituksen ohjelmaluonnos toteutuu nykyisessä muodossa, Suomi on astumassa itsekkäiden kansojen eturivïin. Oman taloutemme ja teollisuutemme edut ovat avun lähtökohtia. Eikö tämä ole vaarallista kehityspolitiikaa? Näistä lähtökohdista äärimmäinen köyhyys suljetaan avun ulkopuolelle!

Myönteistä ohjelmassa on, että apu sidotaan luonnontaloudellisesti kestävän kehityksen periaatteisiin. Hieno ajatus! Mutta mennäänkö tässäkin Harvardin koulun talutusnuorassa? Siellä kun ajatellaan, että kehittyvien maiden on sitouduttava demokratiapolitiikan lisäksi myös ilmastopolitiikaan. Kuinka voivat kaikkein köyhimmät sitoutua vaativiin kriteereihin, kun jokapäiväinen leipäkin on kiven alla?

Hyvä ministeri Paavo Väyrynen. Mitkä ovat Suomen kehityspolitiikan painopisteen muutoksen käytännön seuraukset? Eikö lopputuloksena ole, että äärimmäisestä köyhyydestä kärsivät ihmiset alistetaan suomalaisen kauppapolitiikan palvelijoiksi? Ja kun heistä ei siihen ole, he putoavat lopullisesti avustusketjusta. Eikö tämä ole vaarallista kehityspolitiikkaa?

Posted in Heikan kirjoituksia | | 13 Comments

KANELIPULLA

October 5th, 2007 by admin

Ruotsissa vietettiin viime viikolla kansallista kanelipullapäivää. Sillä viisiin! Käy kateeksi. Jos meillä Suomessa yritettäisiin vastaavaa, päivän nimi olisi tietysti kansallinen vanikkapäivä. Tai ruisleipäpäivä. Niin kovilla olemme olleet, ettei vieläkään ole varaa hemmotteluun.  

Kanelipullapäivästä kuultuani koin aivan konkreettisesti ruotsalaisen kahvilan tai sokerileipurin puodin tuoksun nenässäni. Lapsuuteni hienoimpia kokemuksia oli uida yli vuolaan Tornionjoen ja kolkuttaa ruotsalaisen konditorian ovelle. Sieltä lehahti vastaan kanelin, sokerin ja marsipaanin vastustamaton sekoitus. Tänäänkin olen vakuuttunut, että taivaassa tuoksuu marsipaanille ja kanelille.

Sodan jälkeisinä pulavuosina perheemme oli siinä onnellisessa asemassa, että saimme Ruotsista sokerileipurin paketteja, joissa oli monenlaisia marsipaanileivoksia. Sain niistä intohimon, joka vain voimistuu iän mukana. Viina ei maistu eikä tupakki sauhua. Mutta marsipaani ja kanelipulla maistuvat. Myös suklaaleivos on poikaa!

Lapsuudenkodin paheet seuraavat kuulemma ihmistä koko elämän matkan. Niin on käynyt minullekin. Vai onkohan kanelin tuoksu tai marsinaanin samettinen kosketus syntiä? Minulle ne tuovat pikemminkin mieleen Jumalan armon ihmislasta kohtaan.

Kluuvikadun Fazerin sokerileipuri oli oivaltanut jotakin tästä kun hän leipoi minulle piispaksi vihkimisen päiväksi lahjaksi puolimetrisen marsipaanipiispan. Sitä säilytetään Espoon kapitulin holvissa eläkepäiviä varten! En haikaile eläkkeelle, mutta on hienoa ajatella että parhaat päivät ovat vielä edessä!

 

Posted in Heikan kirjoituksia | | 0 Comments